9.12.2012

Veri valuu jalkaa pitkin. Taas viiltänyt syvemmälle kuin pitkään aikaan. Vaikka se onkin suorastaan rentouttavaa, vapauttavaa tuntea kipua ja katsella veren valumista, huutaa silti omatunto päässä. Mie kirjotin sen sopimuksen perjantaina ennen kotilomalle lähtöä. Mie allekirjoitin, että en tee mitään itsetuhoista. Vittu miten heikko ihminen mie olen. Ehkä mie hyvitän ton rikotun lupauksen, jos kerron viiltelystä taas huomenna omahoitajalle... Mutta saa nähdä, päästävätkö sitten enää lomille. Juuri tällä hetkellä ei edes kiinnosta päästetäänkö kotiin vai ei, tahtois vaan puhua jonkun kanssa... Kenen kanssa tahansa. Mie olen kahden vaiheilla: pitäisikö herättää äiti, vai jäädä omaan ahdistukseen ja itsesääliin vellomaan? Taas sellainen olo, että olen vaan taakkana muille. Ei helvetti.

Hetken ajan oli sellainenkin ajatus, että ottaisin loput rauhottavat lääkkeet jotka on jemmassa. Mutta mie säästän niitä myöhempää tarkoitusta varten. Pakko saada lisää lääkkeitä.

22.9.2012

Pääsin viikonloppulomalle osastolta. Jotenkin on sellainen olo, ettei olis kannattanut lähteä kotiin. Minulla nimittäin on niin sietämätön ahdistus päällä, että pelkään että teen itelleni jotain. Mutta en kuitenkaan pysty menemään äidille siitä puhumaan. Itkettää, mutta itkua ei tule. Toivoisin, että hyvä ystäväni ilmestyis meseen, tekee mieli jutella jollekulle, vaikka en ahdistuksesta pystykään varmaan puhumaan. Kaikki vituttaa, vaikka ei ole syytä vitutukseen. Mie tahtoisin laihtua, mutta itsekuri ei riitä siihen että hillitsisin syömisiä(juurikaan). Tänään kävin tunnin lenkillä, olisin mennyt pidemmänkin lenkin mutta ukkonen alkoi jyrähdellä, joten katsoin parhaaksi kääntyä takaisin. Kohta mie menen saunaan, ja yritän helpottaa oloa viiltelemällä. Vittu että ahdistaa.

Tarinoimista

On niin paha olo että oksettaa(taas). Minua on taas kuluneiden päivien aikana loukattu useampaan otteeseen. Tuskin ihmiset ovat tarkoittaneet loukata... Mutta onnistuneet kuitenkin. En halua loukata heitäkin, ja kertoa kuinka ovat pahoittaneet mieleni. Enkä edes tahdo kertoa, miten.
Eilen yöllä(tai pikemminkin tänä yönä)mietin tapoja tappaa itseni. Paras vaihtoehto tuntui ampumiselta. Ainoa ongelma on, ettei minulla ole saatavilla asetta. Joten hylkään sen. Hukuttautuminen tuntui myös hyvältä. Olen kuullut, että alkuun se on tuskaa, kun vesi tunkeutuu keuhkoihin, mutta juuri ennen kuolemista tulee euforinen tunne. Sen tunteen haluaisin kokea. Mutta en usko kuitenkaan kuolevani sillä tavalla, se vain tuntui hyvältä ajatukselta.

Ranteiden viiltäminen on koettu jo kerran, se ei toiminut. Hädin tuskin pystyin viiltämään riittävän syvälle, ja huusin tuskasta. Liian kovaa. Kun vihdoin veri oli alkanut vuotamaan, kaaduin lattialle silkasta uupumuksesta ja kivusta. Toimituksen aikana pidin aika roimasti ääntä, joten ei ihme että äitini tuli melko nopeasti ovelleni. Hän huusi isäpuolelleni, ja raahasi minut yläkertaan, jossa he yrittivät estää verentuloa. Kaikki oli aika sekavaa ja paniikinomaista, ja minä tietysti itkin vuolaasti. Kiitin luojaa siitä, ettei pikkuveljeni ollut näkemässä tilannetta. En ole oikein varma missä veljeni oli, epäilen että kaverillansa yötä. Varma en ole.

Ambulanssi tuli tietysti jossain vaiheessa. Kun minua lanssiin raahattiin, olin aika sekava ja tajunta alkoi hämärtyä. Aikaa oli kulunut ehkä.. puoli tuntia tai vähemmän? Varma en ole, mutten usko että yli puolta tuntia. Luulin että vuotaisin kuiviin jo muutamassa kymmenessä minuutissa. Mutta kyllä yritystä olisi enemmän saanut olla, jotta olisi henki mennyt. Ja aikaa. Asiaa ei varmaankaan auttanut, että olin viiltänyt auki vain toisen ranteeni(enkä kovin syvältä: lopetin viiltämisen heti, kun veri alkoi valua tasaisena, melko reippaana tiputuksena. Samanlaista, kun jätät vesipullon ylösalaisin ja jätät korkin raolleen, hieman voimakkaampana. Mutta helvetillisesti se silti koski). Joka tapauksessa, pysyin tajuissani ambulanssissa sairaalaan. Sairaalassa tietty letkuihin, joissa olin seuraavaan päivään. Sieltä suoraan Julkulaan osastolle. Se oli sitten paikkani jonkin aikaa. Ja jos totta puhutaan, osastolle tuli välillä ikävä.

Joka tapauksessa, ranteiden viiltäminen ei nähtävästi kannata, ellei pysty kestämään sitä kipua, kuten minä en pystynyt. Myrkyttäminen on myös mietityttänyt. Mutta mistä minä myrkkyä saisin? Ja olen kuullut kauhutarinoita, lähinnä syanidista, kuinka järkyttävät kivut siitäkin voi tulla.

Tähän asti olen tullut siihen tulokseen, että varmin tapa on junan alle jääminen. Asiaa en ole vielä päättänyt, tilanne saattaa muuttua, mutta uskon että tämä tapa on varmin.

27.5.2012

Nyt on ihan kummallinen olo, tällaista mie en ole ennen kokenut. Mie en oikein osaa sitä kuvailla. Se on jossain pahan ja välinpitämättömän olon välillä.. Mutta epämiellyttävä fiilis yhtä kaikki.

26.5.2012

Mie olen niin yksinäinen taas. Vailla seuraa. Tekisi mieli mennä herättämään joku yläkerrasta ja jutella, mutta mie en tahdo olla vaivaksi. Parempi että ihmiset elää siinä onnellisessa valheessa, että kaikki on hyvin.
Juuri nyt mie tahtoisin itkeä, mutta itkua ei tule. Tahtoisi vaan halata jotakuta ja itkeä murheet pois.

9.5.2012

Alkaa olla samanlainen fiilis kuin viime kesänä. Kun yritin ensimmäisen kerran itsemurhaa. Ei huvittaisi nauraa tai hymyillä, mutta teen sen ettei muut huomaisi. Olen itkenyt melkein joka ilta. Huono olo on ihan omaa syytäni, jätän lääkkeet ottamatta ja viiltelen. Mutta kuten selitin terapeutille, hoitajille, äidille ja muille, siitä huonosta olosta ei tahdo olla erossa. Olo olisi paljon parempi jos vaan söisin ne saamarin lääkkeet, mutta minä en tahdo.

Mutta jotain positiivistakin. Kävin Alavassa nuorisopsykiatrian poliklinikalla yhteispalaverissa. Mukana olivat äiti, kaksi terapeuttia ja minä. Painonhallinnan tarkkailu oli aloitettu uuden lääkkeen myötä, ja olin lihonut muutaman kilon vaikken paljoa noita lääkkeitä ole edes syönyt. Nyt huomattiin, että olin laihtunut pari kiloa. Mikä oli kiva juttu.

24.4.2012

Taas mennyt viikkoja lähinnä nukkuessa ja lukiessa. Tietokoneella en juurikaan ole ollut, virtajohto poikki ja toisen koneen kiintolevy paskana. Vaan menee se aika näinkin. Viime aikoina olen huomannut, että jotkut ihmiset välttelevät minua(tai näin uskon). Syytä en sitten tiedä.
Harhoista en ole varma, ovatko rupeamassa uusiutumaan, vai eivätkö sitten olekaan harhoja. Kauhean sekavaa. Jotkut harhat ovat pelottavia, enkä tahdo tottua niihin. Saattaa käydä niin, että rupeaisin ikävöimään niitä, samalla tavalla kuin ahdistusta. Joskus kuulen radiota tai levyjä kuunnellessa musiikin seassa puhetta, enkä ole varma, ovatko ne harhoja, kuuluvatko musiikkiin, vai ovatko jotain muuta... Voi hyvä Luoja.

Kaikille tuttavilleni en ole sitä maininnut, mutta olen wiccalainen. Mutta useaan kuukauteen en ole muistanut juhlia sapatteja, yms yms. Hävettää. En tunne itseäni tarpeeksi lojaaliksi uskontoani kohtaan. Pelkästään jo siitä syystä sietäisi hypätä sillalta. Nyt pitää tsempata, perkele.

Mielestäni hieman sekavaa tekstiä, menin taas pelleilemään rauhoittavilla. Tänään ottanut neljä ja puoli pilleriä. Suositus on kaksi per päivä.

Kotona

Taas tuntuu siltä, ettei ketään kiinnosta. Vaikka kyllä se totuus on toinen, tiedän, että minulla on paljon ystäviä ja perhe, joka välittää. Mie vaan en kerro siitä pahasta olosta, niin ei kukaan sitä huomaa. Ainakin näin uskoisin. 

Vietin hiihtoloman isän luona Valkeakoskella. Siellä ei ollut hetkeäkään omaa rauhaa, mikä alkoi ahdistamaan. Ryntäsin useamman kerran vessaan itkemään, ettei kukaan huomaisi. Nukuin päivät tekemisen puutteessa ja masennuksen painaessa. 

Mitään itsetuhoista en ole n. kuukauteen harrastanut, ennen kuin tänään taas. Pistelin itseäni neuloilla. Koskaan ennen en ole niitä noin syvälle saanut. 

Taas pyörii mielessä itsemurha.

23.1.2012

Taas tuntuu niin tyhjältä, jo ties kuin monetta viikkoa. Otin äsken viisi diapamia. Silti minua ei edes väsytä. Millään lääkkeillä ei tunnu olevan minuun minkäänlaista vaikutusta. Ja ne masennuslääkkeet joilla on, niitä en syö. En tahdo luopua masennuksesta, vaikka tyhmältä kuulostaakin. Siitä on tullut ystävä. Ja vaikka siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä, niin en silti tahdo siitä eroon. Ja siitä tulee kierre. Kun mulla on hyvä olo, masennusta alkaa kaivata. Ja sen tahtoo takaisin. Ja yleensä hankinkin sen takaisin: viiltelemällä, elättelemällä itsetuhoisia ajatuksia, lukemalla masentavaa tekstiä. Mutta kun sen masennuksen saa takaisin, ei se enää tunnukaan hyvältä.

Minut on tuomittu kuolemaan oman käden kautta. Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä.